The Ministry for the Future

J'ai lu la version originale en anglais.

Je suis partagé sur le livre :

la mise en scène initiale bouscule et fait réfléchir, l'anticipation s'avère clairvoyante. le livre est bien documenté à de très nombreux titres, malheureusement il y a tellement de sujet à traiter que certains développements (technologiques) s'avèrent inexactes ou au mieux de la fantaisies l'auteur bascule entre description voire essai (documentée) et perspective de personnage. Sur la deuxieme partie ce style s'alourdit et rend la lecture difficile. la discussion des perspectives morales au travers des personnages s'avèrent être la partie la plus intéressante, selon moi. j'ai trouvé le développement heureux final déconnecté avec les travaux récents du GIEC, en particulier la perspective de sobriété n'est pas assez développée j'ai également trouvé certaines résolutions trop candides, j'avoue rester fort cynique quand à l'altruisme des puissants. Cela étant, je trouve cette fiction une bonne introduction au sujet avec des perspectives alternatives.

Todella monen asian pitää muuttua, jos aiomme elää tällä planeetalla vielä tulevinakin vuosisatoina. Valtaosa kirjojen ja elokuvien tulevaisuusvisioista tuntuu kuitenkin olevan dystopioita, kuvauksia siitä millaista helvettiä elämä Maa-planeetalla on, kun kaikki on mennyt pieleen. Muutamalla seuraaville vuosikymmenille lähitulevaisuuteen sijoittuva Kim Stanley Robinsonin The Ministry for the Future kuitenkin esittää uskottavan, vaikkakin monelta osin silmiinpistävän optimistisen vision siitä, miten kaikenkattava ekokriisi on saatu Maa-planeetalla kuitenkin jonkinlaiseen hallintaan. Robinsonin visiosta kiinnostavan tekee se, että se ei ole vain kaunokirjallista kuvitelmaa, vaan perustuu ihan todellisiin haasteisiin ja ratkaisuihin, ja monet kirjan luvuista ovatkin luonteeltaan pikemminkin tieteellisiä esseitä kuin varsinaista kertomakirjallisuutta.

Kirjan tulevaisuuskuva ei kuitenkaan ole paratiisimainen utopia. Maa siinä vaiheessa, kun ilmakehän hiilidioksidimäärä on saatu laskuun, ei ole enää aivan sama planeetta kuin se oli vielä ennen ilmastokriisiä, ja työn planeetan hengissäpitämiseksi kuvataan jatkuvan vielä tulevillekin vuosisadoille vaikka hiilidioksidiongelma kirjassa on saatukin pois päällimmäisistä huolenaiheista.

Robinson ei pyri hahmottelemaan paluuta meneen ajan tasapainoon, vaan pohtii pikemmin sitä, miten täällä eletään kun on täysimittaisesti siirrytty antroposeenin aikaan, ja ihmiskunta ryhtynyt tosissaan kantamaan vastuuta aiheuttamastaan muutoksesta ja planeetan tulevaisuudesta. Kirja valaa kuitenkin uskoa siihen, että tämä ihmiskunnan massiivisin haaste on selätettävissä, kunhan vaan siihen yhdessä ryhdymme. Robinsonille Maa-planeetan elämänlanka on Parisiin ilmastosopimus: siihen tulee tarttua juuri sellaisena historiallisena käännekohtana, kuin millaisena sitä melkein kymmenen vuotta sitten juhlittiin

Kirja sisältää valtavasti tietoa - siis aivan todellista tietoa, ei vain kuvitelmia tulevaisuudesta. Siihen voi hyvin suhtautua myös eräänlaisena ilmastoratkaisuiden oppikirjana. Mitä kaikkea onkaan otettava huomioon?

Robinson ei anna ihmiskunnalle mitenkään kevyttä tehtävälistaa. Paitsi että Pariisin henki pitää institutionalisoida globaalia muutosta johtavaksi "tulevaisuusministeriöksi", ihmiskunnan henkiseen muutokseen tarvitaan vielä paljon muutakin. Emme varmaankaan herää ennen kuin olemme kokeneet kunnon katastrofin. Eikä varmaankaan tuhoisia tapoja ja toimintamalleja saada loppumaan ilman, että jostain nousee sellaista aktivismia, jonka rinnalla Elonkapinakin vaikuttaa ompelukerholta. Planeetalle aiheutettu vahinko on myös jo niin suurta, että tuskin selviämme ilman massiivista ilmastonmuokkausta: sulaneen Arktiksen värjäämistä auringonvaloa heijastavaksi keltaiseksi ja öljynporausinfran käyttöönottoa sulavien ja mereen luisuvien Antarktiksen jäätiköiden pysäyttämiseksi. Talouskin pitää mullistaa: tulee luoda taloudellinen insentiivi hiilen varastoinnille, tehdä rahajärjestelmän tasolla kestävästä toiminnasta kannattavaa ja kestämättömästä tappiollista.

Robinsonin visioima muutaman vuosikymmenen päässä oleva Maa-planeetta on kuitenkin yllättävän samankaltainen kuin nykyinenkin maailma, ehkä vain vähän verkkaisempi, reilumpi - ja varmaankin mukavampi. Mantereiden välillä ei enää liikuta lentokoneilla, vaan ilmalaivoilla, ja rahtilaivojenkin vauhti on hidastunut, kun ne on automatisoitu ja konvertoitu aurinko- ja tuulivoimalla liikkuviksi. Kyllä tällaista tulevaisuutta kannattaa tavoitella.

Ja kyllä Robinsonin kuvaus tähän tulevaisuuteen tarvittavista toimistakin on uskottava. Jotain tämän kaltaista, vaikkakaan ei varmasti juuri tätä, taatusti tarvitaan. Työtä on monella rintamalla: talouden, lakien ja instituutioiden tasolla täytyy tehdä muutoksia, mutta tarvitaan myös aktivismia - ja voi olla, että osa siitä on sellaista mikä tapahtuu varjoissa, hämärässä ja lain nurjalla puolella. Koko sivilisaation tulevaisuudesta kuitenkin on kyse.

I'm going to start with saying I've enjoyed the Mars Trilogy greatly. I've re-read it recently - it does show it age a bit, both by the underlying world moving on and by the narrative structure of a grand epic that feels a bit quaint in 2024.

The Ministry for the Future, though... it's not a book? I mean it's one in the physical sense, but it's not a proper novel. It's a bunch of happy magical thinking stories where everything works out. There's a lot of unconnected snapshot viewpoints, and then Central Banks deploy bitcoin and AI and everything is redeemed, and Russian aircraft carriers save the Antarctic. That's a rather disappointing investor spiel, not a proper sci-fi novel.

I should have known better, seeing as it carries "favourite book of Obama" on the cover. I'm struggling to believe he's read it, as near the middle it calls out the assassinations by drone that his presidency made such wide use of - and blames them on him by name.

Then again, it's nice to fantasize about oil execs getting tagged like that.

Ministry for the Future was a Good book. It’s unfortunate that KSR got bogged down in crypto as anything approaching a potential solution to a climate-induced economic collapse. And I found it especially hard to believe that world governments would ever agree to issue global citizenship to refugees.

Still, I found the accounts of various near-future climate disasters—and the peoples’ responses to them—to be very realistic and compelling.

KSR is clearly an optimist while I’m for sure a doomer. I Want To Believe but MftF didn’t win me over. Where’s the fascism? It’s the elephant in the room.

More than anything, the book got me thinking a lot, and presented a perspective I haven’t really seen before, which is rooted in a deep understanding of the problems and their severity, but still retains a sense of optimism that I largely don’t share. It felt good to see the world adapt to crisis.

I want to call it a solid 3.5 out of 5 but since this platform only gives me whole stars I'll err on the side of a 4.